"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.
"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.
"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin — kuin — voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.
"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta pois ujoilematta. Onko Lauri —?"
"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. —"
"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," — tiedusti Tiina?
"Minä — sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."
"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. — Sano pian; sinä vapiset, kuin virran päällä — sano pian, sinulla ei näy enää paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.
"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai Karja-Anni viimein lausutuksi.
"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta Tiina hengitti nyt kevyemmin.