Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.
Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei "ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa, kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan. Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."
Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin: "tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista teki. — Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle polkaissut.
"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin pantu?"
"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"
"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.
"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?
"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä parahtanut?"
"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana," puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen riuhtoa jalkaansa irti.
"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."