Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"
Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori: "sitä et sinä toki tiedä itsekään".
"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.
Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat, panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu. — Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. — Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".
Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli".
Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus:
"Sa'a lunta luppaele,
Ränteäkin räppäele!
Jo on törkyjä talossa,
Hauteina hautumassa,
Kyllin syödä kourusarven,
Ahmailla emännän viljan."
Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli sen aikaan saanut.
"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui hän ääneen perille päästessä.
Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen, tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."