Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi, ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä, sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"
Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain naisten kissalempikin osottaa. —
Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja kunnioitettu taiteensa tähden.
Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön elämässä kohdatessaan".
Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.
"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".
Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa.
Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.
Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:
"Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
Häpeähän saattaa
Ja kuolemahan kaataa."