"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"
Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"
Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset koulukumppanit.
"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat ihmiset kylällä sen kuultuaan.
Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli, sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle, ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.
Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.
Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".
Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.
Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko! tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa; mutta pidä se vielä salassa".
Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti horjuvin askelin kotiinsa päin.