"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.
"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin minäkin".
"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.
Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön, mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa! vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen, haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli — sehän olisi kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon metsästä kotiin lähtiessä.
VIII.
Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt, nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen luomia rakennuksia kukistamaan.
Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti katkeruuden.
"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen. "Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä, mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee — hänestä tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".
Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.
"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa, kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan; lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne, ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"