Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"
Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.
"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista. Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer".
"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten, eikä meikäläisiä".
"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi kylmää kultaa maan ytimissä. — Sinä olet tänään kummallinen, luulisin sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä. Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".
"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"
"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän ensimmäisen tappion tuotti? — No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".
Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa", arveli hän.
Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan. Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi, ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan, kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän oikeastaan pyrki.