Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. — Rukkiukko luuli Jerikon haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.
Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta. Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika, joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan. Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä, tiellä köyhä rikkahilla".
Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat: "Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. — Uskollinen ystäväni! Nyt en enää ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* — (hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. — Mutta nyt itse asiaan. Loviisa ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä ystävä, sillä se todella olet minulle — missä sinä, siellä sydämeni; siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi; valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).
Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä, vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa puuhissa.
"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen, niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"
"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden tie ei käy rikkaiden ovien editse —"
"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea, kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin toimittanut sinulle järnestestamenttia".
"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.
"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"
"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.