"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa loukatun äänellä.
"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata asian".
"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan. Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua juomingeista ja Luoja tiesi mistä".
"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.
"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin, syönyt sanasi — hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka ethän tuota tosin —"
"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.
"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli? Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein vaihdokkaaksi sanonut. — Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi, vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. — Tämähän on perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".
Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin ennen."
Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. — Kaikki on tänään niin kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".
Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on, kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana, tunne vähintäkään halua sinua lukea".