Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä

by Juho Heikki Reijonen

Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin, suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen, kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan. Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä, jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään kärsivänsä silmiensä edessä. — Mutta jospa se vain oli Loviisan tavallista pilaa? — Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.

Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.

Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki", ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.

Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju, eikä vankka perusta järkähdäkään.

Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki. Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat sitten elämäni muistot?

Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden. Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta, vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla on lennättänyt. — Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla. Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta: "en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.

Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.

"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut hylätä. — Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".

Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea. Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä. Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.

"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa, kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; — se antaa rohkeutta elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi, hehehe!"