Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma, samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.
Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa — hulluutta, hehehe!"
Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean, valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.
IX.
Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina, liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan. Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.
Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut minun turhaan odottaa — missä olet ollut?"
"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.
Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla ulkona?"
"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne. Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen, jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.
Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt, tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä kasvoilta kokonansa poistaa.