Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:
"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.
Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi, itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät hengen lahjat? — Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin, tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.
En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys. Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi — minä en tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." —
Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta epäselväksi sorinaksi — niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti. Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta, kuin hunajaa".
"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle, ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".
"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.
"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"
"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä: "kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon näyttää heille —"
Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.