Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin, tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein käyttämällä, — näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii! Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin. Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa; puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä, sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen perisikin, jos se sen tekisi".
Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".
Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain. Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi, tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään. — Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon silmän nurkassa saanut aikaan.
Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle. Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä nähdä.
Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta väkisellä en niitä sinulle tuki".
"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa minulle anteeksi tyhmä käytökseni".
"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme ikuisesti".
"Minua hävettää —" alkoi Jeriko.
"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".
Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui: "kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja". Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, — hänestä oli tullut mies.