Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi herahtavia kyyneleitä.
Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.
»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.
»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»
»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä käsillänsä kuin vihassa.
Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.
»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä», huomautti hän hieman loukkaantuneena.
»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli, joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä… Hehee!… Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa, menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia autioita rlajoja.»
Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.
»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.