»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»
»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»
»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi
Hilma.
»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä, tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan — ymmärlänhän minä toki sen verlan.»
»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»
»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan, niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»
»Vaikka miniänne on kai rikas?»
»Rlikas, rliiikas… suuurlen hovin tytärl… kultaiset hampaat, hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.
»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne…». kykeni Hilma vain jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.
»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä — kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne, missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia… ja jossa suurlimmatkin synnit…»