»Kaukana, kaaukana… Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.
»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.
»Vai työ… hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä ja liperlit kaulassa.»
»Vai liperit.»
»Liperlit, liiiperlit… mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»
»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä — vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.
»Vihittyä?… Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan alla vahvistettu… Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen niinkuin rluumiin puhdistus.»
»Kukas se poikanne isä oli?»
»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä piikuustalossani ja… hihi… minä olin kuvankorlea minäkin ennen uutena.»
Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin joskus tulee tuommoiseksi.