Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:
»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa…»
Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:
»Kups-kups-kups-kups…»
Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili, potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:
"Herlan terlttu, kullan nuppu, sokerlitoppa leijaa…"
Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin muistelmistaan heräten:
»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»
Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi hänelle aivan outo.
»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.