Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli tervehtimättä tullutkin.
II.
»Aa lullaa lasta, tuulipa lullaa lasta…»
Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten, suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.
Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama näkyi aukeamassa.
»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».
»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.
»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».
»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.
»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi… Ääh… ähäh… jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen yli. Mutta nyt ei… nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin, niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla. Nykäisehän tuosta kepin päästä… eihän se tällainen kuiva akan käppyrlä paina höyhenen verltaa… Kas niin!»