»Älähän nyt, älähän nyt…»
Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.
»Pois!… käärme.»
Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:
»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»
»Säälitkös sinä minua?»
»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla sekoittamatta koko juttuun.»
Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen lompakostansa.
»Tämän antaisin aluksi.»
Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki. Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.