Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti, että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä. Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.
»Ei ikinä!… Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»
»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset näkyä… ja ihminenhän minäkin olen.»
»Ihminen… Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»
»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin onnettomasti kuin ne nyt ovat.»
»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä huiskauttaen.
»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta, pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»
»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku toinenkin.»
Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa, niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..
Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa. Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti olkapäähän.