»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»
»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä, vaikka koettaisin selittääkin.»
»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»
»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»
»Löi!»
»Niin, Riikka hyvä… löi… oma isä…»
»Millä se löi, kädelläänkö vai…?»
»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin äidin suojaan.»
»Mitäs äitisi?»
»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä olisi, niin olisin hukassa.»