»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana Hannalle oksennettavaksi.»
»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen, hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää», puolusteli Hilma.
»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää ensimäisen kiven?»
»Niin, en tiedä… Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä. Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes sanan vaihtaisi.»
»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa kopassa… herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»
»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat, ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten jaloista.»
»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.
* * * * *
Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin pettyneenä.
»Missä lienee, isäsi — olkoon!… hss — hss—hss…»