Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan, heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin koskaan ennen.
Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa. Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.
Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan, tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.
»Tuossa — seh — ota, ime!»
Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi, kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun melkein kuulumattomiin.
Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua, kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen. Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.
»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.
»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään vastaukseksi murahti.
»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata — että jos Kaisu sattuisi heräämään ja…?»
»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan…»