»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste», keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on kiire.»
»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»
Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.
»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»
»Minäkin… Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»
»Nuorlet?… No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta…»
»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»
»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.
»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa kahvia… Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»
»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.