Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri saunan epätasaista lattiaa.
»Voi, Hilma kulta… arlmahda, arlmahda… hihihi!… Älä viitsi, älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset kompurlat, heikko rluustitautinen pää… Haprlaat luut voivat katketa, rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!… purlistat harltioitani kuin pihdillä… Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö kädestäni… Pyörlyttää — pyörlyttaä…»
»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan — ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.
»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan jälkeen.
Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin, kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen, joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana toisen kädestä.
— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja, maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa. Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt, varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.
Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:
»Pee sano pee — oo — ärl — tee… Porltviiniä… Hilman saunavarlojen rlippeitä… Herla mun päiviäni!»
Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle keskitielle:
— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan. Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — muut tarpeet, niin.