Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.

Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus. Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista autuutta.

Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän. tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen itkuun, nyt todenteolla.

Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka tämä suuttuneena jyrkästi torjui.

»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.

Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista, tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa asti.

Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle hoitajansa käsistä.

»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen kallioon.

»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan: lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.