Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.
* * * * *
Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon, kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.
Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä, vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.
Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa, eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että tulisivat häntä veneellä noutamaan.
Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa, niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin, että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.
Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän olisi tullut aiheessansa häirityksi.
»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:
»A tulu sie meiän kans?»
Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa — silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään mokomille.