»Antama silkit.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
»A tulu sie?… Karjalan briha…»
Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.
»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen kallion juurelle.
Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.
»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.
Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.
»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie ollutkin hautajaisissa.».
»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»