Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.
»Verlestävän?… Liehän tuota murlhetta minullakin.»
Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä huudahti:
»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»
Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä, mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua viattomana:
»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin pääni.»
III
Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse, löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.
Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai kuolleena.
Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten hänelle metsässä lopuksi kävi.