Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin luisumassa jalkojen alta.
* * * * *
Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet, ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa lötkäytti maahan märkää lunta.
Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten surkeutta.
»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa surkealla äänellä nenäänsä huusi:
»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan, että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni mustalaiset.
Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä, nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.
»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»
Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa, käänsi Taneli puheen toisaalle.
»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»