»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.
»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»
»Ei ole, ei ole niitäkään.»
»Bidäs deillä sidde od?»
Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi, päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää, minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.
Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut, valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään muustakaan.
»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?» kysäisi isäntä.
»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.
Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.
Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa. Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät luvanneet hänelle mitään hyvää.