»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.
»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»
Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.
Lähdettiin miehissä saunaan.
»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.
»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.
»Sehän lie.»
Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti, viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt. Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:
»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»
»Ehritähämpä täs vielä.»