Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.
Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:
»Niin, niin… liian korkia, liian korkia… Ihan kuin minun suullani.»
»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.
»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»
»Kuollehen kans?»
»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»
»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin… Soitas ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»
»Soita… Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.
Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen, saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista sisuansa.