Isäntä kohensi lasejansa, ja luki:
»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»
»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.
»Selvätpä näkyy lumerot olevan… Kenen lie metsää tuossakin kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty. Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä… Entäs, millä kannalla se on se Loksolan Oton pässijuttu?»
»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin välipäätös.»
»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»
Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.
»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin puoliskon.
»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja alkoi lukea:
»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat. Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»