»Kenes reis… huh, uhuh!… reissaavaases niitä ei olis.»
»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»
»Pitäneekö… hähä… hänes kortteeria lures?»
»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»
»S'on tärkiä etu tälle… sillä jotta… huh helevetti!… Taitaa tällä kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi… ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta…. Niin jotta — kuhunkas ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»
Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla. Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.
»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.
»No?»
»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä juuri Aaprahamin helemas.»
»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.