»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä, jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan sankoohin.»
»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä», tokeni tyttö.
»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön virnistelevä liittolainen.
»Pirä sinä suusi… Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata, niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.
Kylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:
»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»
»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.
Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön. Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa, yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan, toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.
»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.
Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää, punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä: