XV
Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja: hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon papereinensa.
Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei oltu kuukausiin nähty ollenkaan.
Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia — Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan, iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.
Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi viitata oikeille jäljille.
* * * * *
Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.
Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:
»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»
»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.