»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»
»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen, samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.
Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.
Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin olisi pidellyt kuolleen tavaroita.
Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin. Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.
Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen, kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle vilpillistä salaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.
»Tämä on kauheata!… Minä tulen hulluksi — minäkin… Mitä tästä lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi, kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.
Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa: