Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen, korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.
Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:
»Voi, hyvä Jumala!… Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee… Oskari, kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!… minä… minä rakastan sitä!»
Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako, hevosta vai morsianta.
»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää hyvänänsä Annankin osan.
Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten, kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää Korpelan miestä.
Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.
Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa, karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.
»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.
»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella… Ei sitä olisi pitänyt narrata niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.