Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon mukaansa.
Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa, askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin myllymiehellä.
Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.
»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia ääniä.»
»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»
»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»
»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»
»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»
»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä hautajaisvirttä kalmistossa… Kas noin!… nyt rävähti kuin orava kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»
»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»