»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»
Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä, vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle, yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin että kangas tärisi.
Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi, pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.
»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.
Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.
Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä. Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.
Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää. Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä, liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.
Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla, etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.
Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:
»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.