Päästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli
Joonaaseen ja kysäisi:
»Nukutko sinä?»
»Eipä tässä tunnu nukuttavankaan», sanoi Joonas hetken päästä.
»Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä luin?»
»En kai tästä mihin korviani saanut.»
Tyly vastaus nosti Saaran rinnasta hiljaisen huokauksen.
»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa saarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.
»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista», huomautti Joonas katkeran ivallisesti.
»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä kirkkautta, joka sielun valaisee.»
»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä neuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa kohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa auringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä painuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi mennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»