»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan tähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla laita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se, jolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa silmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin nämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan poikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä kolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»
»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta turhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta kultineen ja mirhamineen.»
»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi tulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä ruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet… Eikähän sitä tiedä sitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On vain jaksettava toivoa ja…»
Saaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina koiran alkaessa aavistamatta, haukkua.
Hetkistä myöhemmin kuului joku ajavan kulkuisin pihaan.
»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee», sanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan eräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti toisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä, että hän ei nähnyt mitään.
»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita», arveli hän.
»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten kuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.
Vähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita, tuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja pystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.
»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli huomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.