»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi vihdoin Saara.
»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan perälle ojensi mummolle kätensä.
»En oikein vieläkään… Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään uskoa — kun on tuo parta… Eihän se olo Ville?»
»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko minä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin silmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää pojaksenne?» sanoi Ville.
Voimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä pusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle enemmän kuin sanat.
»Terve tulemasta, terve tulemasta… Mitäs minä äsken sanoin, Joonas: olipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti kuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan tervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»
Vääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä väkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.
»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä
Ameriikasta», toivotti Ville.
»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin. Mutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit jättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.
»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.
Mutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy
heti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi
Ville ja meni ulos.