Hänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara pyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja pari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti kitupiikin.
Kun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara merkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän synnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien käyntiin Betlehemin seimellä.
»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta Kaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei näy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain nämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon ja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.
»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle konjakkipullon.
»On tämä nyt, on tämä nyt… ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili Saara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia nauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.
»Ei ole ihan niin: poissa ovat Hilma ja Kalle», huomautti Joonas.
»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta Kallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän meidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt ei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.
Kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia puolelta ja toiselta.
»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla… että korkeampia kuin tämä tupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että me täällä asutaan?» kysyi äiti.
»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä täällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin olisin jo aikoja tullut.»