»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.
»Tapan tuon kiusanhengen.»
»Tapat — kuolemankärpäsen!
Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle paikallensa.
Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.
Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan. Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.
— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina, puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?
— Hau!
Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.
»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.