»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti kättänsä.
Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.
Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.
»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman», lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»
»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.
»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä tämän maailman heinäntekoja.»
»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin tartuttivat», kuohahti isännän mieli.
»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»
»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli, niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»
»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.