Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä päänsä suojaksi.
»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui isää pois sängyn luota.
Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.
»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen saatava edes kylmä kääre.»
»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella äänellä.
»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»
»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin tarpeisiin», sanoi isäntä.
»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.
»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»
»Hm… voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain heikon säikeen varassa.»