»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.
»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.
Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.
»Herra Jumala! Missä on äiti?»
Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.
»Sanoiko äiti niin?»
»Tanoi… äitin oli kuuma.»
»Sanoiko äiti mitään muuta?»
»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»