»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»
»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.
»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin, että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan… Mutta mitä ihmettä… minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla, vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman rämeitä sinä olet rämpinyt?»
»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas, ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.
»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi emäntä.
»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.
Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle. Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla ja suu ruokaa täynnä sopotti:
»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»
»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:
— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.